Perheitä ja tarinoita on monenlaisia. Tilanteet voivat muuttua yllättäen. Vanhemmaksi kasvaminen on jatkuvaa oppimista ja haasteita on, mutta niin myös suuria ilon hetkiä. Muuton kynnyksellä asiakasvanhempi halusi jakaa omia ajatuksiaan vanhemmaksi kasvamisesta ja ajastaan perhetyön yksikkö Haikaranpesässä.
“Elämä on täynnä ihmeitä, jotka saavat tuntemaan rakkautta ja tuntemaan olonsa ylpeäksi itsestään.
Tällaisia asioita ovat esimerkiksi lapset ja vanhemmuus.
Jotkin asiat ovat tietysti raskaita ja haastavia arjessa, mutta suurin ilo on kuitenkin, että vierellä on pirteä ja hymyilevä lapsi, josta huomaa, kuinka onnellinen hän on isänsä, äitinsä tai molempien vanhempien kanssa.
Itse olen yksinhuoltaja, tosin se on monimutkainen juttu.
Lapseni äiti päätyi perhetyön yksikköön, jossa oli tarkoitus valmentautua vauva-arkeen. Häntä olisi siten helpompi avustaa vanhemmuuden arjessa. Sain käydä tapaamassa häntä ja lastani siellä useita kertoja viikossa. Lenkkeilimme ja touhusimme kaikkea yhdessä.
Kaikki meni hyvin, vaikkakin erosimme lapsen äidin kanssa lapsen ollessa puolivuotias. Tapasimme siitä huolimatta lähes päivittäin ja sain mahdollisuuden olla lapseni kanssa nähden hänen kasvavan ajan mittaan, pitkään mittaan.
Lapseni lähestyessä vuoden ikää lapseni äidin tilanne muuttui sellaiseksi, että lapsi jäi täysin yllättäen vastuulleni. Olin minun vuoroni ottaa asema isänä. Vietin valtaosan viikosta lapseni kanssa perhetyön yksikössä, josta sain sittemmin apua kasvuun vanhempana, toki varautuen siihen, että minusta tulee mahdollisesti yksinhuoltaja.
Yritin tehdä parhaani mukaan ja kasvaa ajatukseen, että olen nyt vastuussa pienestä lapsesta, joka kaipaa äitiään. Kasvoin ja omistauduin ajatukseen ja aloin itsekin tunnistamaan itsessäni vanhemman pienelle lapselle. Toki onhan maailmassa lapsen kanssa paljon opittavaa, uutta ja harjoiteltavia asioita, joiden läpi joutuu menemään kirvein ja hammasta purren.
Olen pohtinut millaista oma elämäni on ollut lapsena ja nuorena. Haluaisin antaa lapselleni paremman mahdollisuuden elää normaalia elämää. Haluaisin ajatella eri tavalla vanhempana omasta lapsuudestani ja ehkä jopa soveltaa muistoja oman vanhemman kasvatuksesta.
Elämän aikana oman vanhempansa lapsena voi oppia kaikenlaista. Esimerkiksi ottamaan vastuuta ja huolehtivaisuutta omilta vanhemmiltaan, joita vastaan on kapinoinut puolet lapsuudestaan. Vanhemmuudessa tarvitsen pitkää pinnaa ja täytyy osata elää päivä kerrallaan, suunnitella pohja, jonka varaan rakentaa elämä lapsen kanssa. Minun suunnitelmani oli luoda vahva kiintymyssuhde lapseni ja itseni välille, jotta voisimme olla kiinteä perhe, joka ymmärtää toinen toistaan ja olla rinnalla.
Kun selvisi, että jatkan yksinhuoltajana, Haikaranpesä tarjosi mahdollisuuden, että saisin jatkaa minun ja lapseni tarinaa perhetyön yksikössä. Yksikkö rakensi tarpeisiimme sopivan vanhemmuusvalmiuksien arvioinnin, jotta saisin osoittaa olevani kykenevä lapsen lähihuoltaja, joka kantaisi suurimman vastuun lapsesta.
Lopulta tuo suunnitelma saatiin käytäntöön. Tuli aika, jolloin minun tuli muuttaa lapseni luokse Haikaranpesään. Se oli jännittävää: suuri muutos elämässäni, joka ratkaisi elämäni ja kohtalon lapseni vanhempana. Vihdoin minulla oli tunne, että nyt voimme saada asian eteenpäin ja astua askeleen kohti ulko-ovea ja ulos vanhasta. Pian voisimme astua kynnyksen yli, jonka takana odottaisi uusi maailma ja elämä.
Asuessani Haikaranpesässä olen oppinut paljon. Olen taistellut omien tunteideni kanssa ja harjoittanut itsekuria ja itseni hillitsemistä vanhempana. Tunnen olevani valmis lähtemään. Olen oppinut järjestelmällisyyttä arjessa lapsen kanssa ja tekemään suunnitelmia esimerkiksi ruoan tekemisen ja hankinnan suhteen, ylläpitämään hyvää taloudellista tilannetta ja luomaan viikkojärjestyksen, irtaantumaan haitallisista tavoista, vain sillä voimalla mitä saan lapsestani vanhempana.
Pian me muutamme ensimmäiseen yhteiseen kotiimme, jännittävää! Kuitenkin saamme vielä asuessamme omillamme Haikaranpesästä apua arjen asioissa, jos sitä tarvitsemme.”